Tomeran Tikru 31.8.2002-17.12.2012
Maailman kultaisin koira on poissa :(
Koko tarina alkaa jo kolmen viikon takaa kun tulin töistä kotiin ja vastassa oli tärisevä Tikru. Se oli tosi kipeä ja lähdettiin pikapikaa päivystykseen, kunhan vihdoin ja viimein löysin eläinlääkärin joka suostui ottamaan meidät vastaan. Otettiin verikokeet (jotka oli jo kolmisen kk sitten otettu eläketarkastuksessa ja silloin ok) ja olivat nytkin kunnossa, paitsi valkosolujen osalta, eli tulehdus oli päällä. Paikannettiin kipu mahdollisesti selkään ja ell määräsi antibiootit ja rimadyliä sekä lepoa kuukauden verran.
Jonkin aikaa tilanne oli ok, mutta sitten alkoi liman kakominen. Tikrullahan on aiemminkin ollut sellaista poskiin puhaltamista, pöhkimistä vai miksi sitä ikinä kuvailisikaan josta ell ei ollut ennen huolissaan. Nyt se yökköili ja oksensi limaa. Ja viimeisenä niittinä se sai taas kipukohtauksen joka meni onneksi kipulääkkeellä ohi. Varasin ajan tarkempiin tutkimuksiin Apexiin ja pääsimme jo seuraavana päivänä.
Lääkärissä tutkittiin perusteellisesti koko koira. Uudet patit tarkistettiin, kuunneltiin sydän ja keuhkot ja otettiin niistä myös röntgenkuvat. Selkää ei varsinaisesti kuvattu mutta jo näistä otetuista kuvista näki, että silloittumaa löytyi :( Olin kuitenkin hetken aikaa onnellinen, kun olin jo pelännyt kasvaimia tai sydänongelmia. Saimme matkaan uudet kipulääkkeet ja vatsansuojalääkityksen, sillä oletuksella että rimadyl oli liian tymäkkää Tikrun vatsalle ja siitä liman yökkiminen. Hetki menikin taas iloisesti ja riemuitsin että Tikku olisi meidän ilonamme ehkä sittenkin vielä monen monta vuotta!
Alamäki alkoi kuitenkin tosi nopeasti. Yöt olivat kamalia kun mummolla oli kipuja ja se tärisi ja läähätti. Hieroin sen selkää, pidin siinä jääpalapussia ja Bot-loimea vuorotellen kun en oikein tiennyt mikä sen oloa helpottaisi parhaiten. Juuri kun koira oli nukahtamassa, se sai yskänkohtauksen ja taas täristiin hetki :( Totuus alkoi hiipiä mieleeni, enkä ollut enää yhtään varma että tästä selvittäisiin. Moni yritti lohduttaa että jos silloittumat ovat kasvuvaiheessa, niin kipu on ohimenevää.
Sitten koitti kamala maanantai. Yö nukuttiin todella hyvin ja aamulla Tikru oli tosi pirteä ja iloinen oma itsensä. Aamu oli siis toivoa täynnä ja kun tiedossa oli vielä fyssarikäynti, ajattelin että tästä alkaa taas ylämäki! Laitetaan mummokoira kuntoon ja vietetään ihana joulu :) Vaan kuinkas siinä sitten kävikään. Sain fyssarille kyydin (näin jälkikäteen ajatelleen luojan kiitos, etten joutunut menemään bussilla!!) ja lähdettiin ajamaan hirmuisessa lumimyräkässä. Tikru tuli levottomaksi ja oksensi autoon. Mukulakivet eivät ehkä olleet sitä parasta mitä kipeä koira kaipasi. Pääsimme onnellisesti perille ja pääsimme odotushuoneeseen odottamaan vuoroamme. Siellä Tikru alkoi tärisemään ja örisemään kovaan ääneen ja sen oli tosi paha olla. Se oksensi uudelleen ja vielä kerran vastaanotolla. Fyssari ei osannut antaa toivoa paremmasta, eikä koiran ollut lainkaan parempi olla käsittelyn jälkeen. Se oksensi taas automatkalla ja sen tehtyään totesin ääneen sen tosiasian minkä sillä hetkellä ymmärsin erittäin kirkkaasti. Maailman rakkain koira pitäisi päästää pois täältä. Sillä ei olisi enää merkitystä paranisiko sen olo jonkin ajan päästä. Tikku ei ansainnut tätäkään määrää kipuilua :( En jaksa uskoa että se olisi koskaan enää ollut täysin kivuton ja kipulääkkeitä se ei enää näyttänyt kestävän lainkaan. En olisi kestänyt enää yhtäkään kipukohtausta lisää, niin hirveää oli toisen tuskaa seurata vierestä.
Kun päätös oli tehty, soitin päivystykseen jonne pääsimme heti. Ennen viimeiselle reissulle lähtöä Tikru jaksoi vielä paiskata ylävitosen tassulla ja söi korvat hörössä makkaraa, joten ihan hyvä aika vielä lähteä. Sen olo helpotti muutenkin edes hieman, joten ihan tuskissaan ei tarvinnut viimeiselle matkalle lähteä :) Saimme eläinlääkärissä oman huoneen jonne menimme hetkeksi odottamaan. Tikru sai lisää makkaraa ja rapsutuksia ja haleja. Siinä vaiheessa olin tavallaan niin helpottunut että Tikku pääsisi kivuistaan, ettei onneksi edes hirveästi itkettänyt vaan pystyin hyvästelemään Tikrun melko rauhallisena. Se nukahti onnellisen näköisenä ja koko tapahtuma oli tosi rauhallinen.
Olo on nyt niin tyhjä ja ahdistunut. Tikku oli maailman paras koira, kultaisempaa saa hakea. Edes kovissa kivuissaan se ei kertaakaan ärähtänyt kenellekään, ei ihmisille eikä koirille. Ihan epätodellinen olo, ettei sitä ihan oikeasti enää ole. Rakas Tiipi, lepää rauhassa <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti